Pohdintaa
Tutkimusten mukaan Yhdysvalloissa erilaisiin ryhmiin osallistuu 3-4 % ihmisistä ja Pohjoismaissa noin 1 %. Uusimman järjestöbarometrinb (2007) mukaan Suomessa vertaisryhmiin osallistuu noin 250 000 ihmistä. Norja ja Tanska ovat olleet pohjoismaisia esikuvia vertaisryhmätoiminnan kehittäjinä ja näissä maissa on ilmennyt myös suurta poliittista tahtoa rakentaa vertaisryhmätoimintaa ja kehittää niitä koko kansan helppopääsyiseksi tueksi. Työ on nähty kansanterveyttä edistävänä työnä.
Suomessa vertaisryhmätoiminta on organisoitunut järjestöjen kautta ja se on suunnattu lähinnä yhdistysten omille jäsenille. Vertaisryhmätoiminta voi koota yhteen myös niin sanotun neljännen sektorin edustajia, perheitä, organisoitumattomia kansanliikkeitä ja muita kansalaisten epävirallisia verkostoja. Vertaisryhmätoiminta voi tehdä ongelmia ja hyvinvointivajeita näkyviksi.
Marianne Nylund kirjoittaa kirjassa Vapaaehtoistoiminta (2005), että Suomessa on aika ajoin ollut keskustelua samantyyppisten keskusten perustamisesta, mutta niitä ei ole nähty ainakaan vielä tarpeellisina.
Minkälaiset syyt siihen ovat vaikuttaneet? Ovatko suomalaiset tosiaan sisukkaita yksin selviytyjiä, jotka eivät halua levitellä murheitaan? Onko sillä merkitystä, että Suomessa vertaisryhmätoimintaa ei ole tutkittu laajasti, vaan tutkimukset ovat koskettaneet yksittäisten ryhmien merkitystä ja vaikuttavuutta osallistujille. Suppea kielialue ehkä selittää myös jotakin, englanti kun on tavallisin tutkimuskieli ja eivätkä yhdistysten toimijat ehkä käytä sitä tottuneesti. Syyt siihen, että vertaisryhmätoiminta ei ole yhtä laajaa Suomessa voi johtua myös siitä, että täällä julkisella sektorilla on ollut perinteisesti vahva rooli sosiaalipalvelujen tuottajana.
Susanna Hyväri hahmottelee vertaistoiminnan vakiintumisen visioita Vapaaehtoistoiminta –kirjassa (2005). Hän näkee yhtenä mahdollisuutena ohjelmien luomisen paikallisille vertaissuhteisiin perustuville käytännöille, jotka liitettäisiin osaksi hyvinvointipalveluja. Ammatillisten toimijoiden tehtävänä olisi toimintaedellytysten luominen ryhmätoiminnoille.
Hyväri näkee tarpeelliseksi myös vertaistuen liikkeiden vahvistumisen. Järjestöt voisivat hänen mukaansa tarjota enemmän koulutus- ja tutkimuspalveluja. Vertaistoimijat tuottaisivat ensisijaisesti itse tietoa toipumisprosesseista ja järjestökentän ammatillisten toimijoiden roolina olisi tehdä uuden tiedon tuotanto mahdolliseksi.
Kolmanneksi tulisi pohtia ammattilaisten ja vertaistukiliikkeen suhdetta. Uusi ajattelutapa tulisi omaksua jo opiskeluvaiheessa vertaistukeen perehtymällä.
